West Lakeview Lane

Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä, kuinka paljon minua jännitti, kun minulle kerrottiin, että voisin mennä asumaan isoäitini asuntoon lukion pariksi viimeiseksi vuodeksi. Isäni oli tiukka ja oli pahoinpidellyt minua henkisesti niin kauan kuin muistan, ja nyt minulla oli mahdollisuus hänen sortonsa kahleista.

Isoäitini asui Lake Sinclairin kaupungin laitamilla. Hänen talonsa oli 70-luvulla rakennettu maalaistalo, rakennettu kummulle järveä päin. Talossa oli monia perinteisiä karjatilan ominaisuuksia: matala katonraja, avoimet huoneet sekä erillinen asuinalue, joka oli talon perustalla. Täällä minä tulisin olemaan.

Ajomatka kotoani isoäitini asunnolle kesti 15 minuuttia. Vaikka asuinkin lähellä, äitini ei antanut minun tulla tänne kovin usein yksin, enkä koskaan ymmärtänyt, miksi. Juuri kun käännyin isoäitini pihatielle, huomasin tytön keltaisessa kesämekossa. Hän oli ilmeisesti käynyt juuri uimassa, sillä hän oli päästä varpaisiin märkä. Kun ohitin hänet, yritin katsoa hänen kasvojaan, koska saattaisin tunnistaa hänet yhdeksi alueen tytöistä. En nähnyt hänen kasvonpiirteitään, mutta hänen kätensä ja jalkansa vaikuttivat heikoilta, aivan kuin hänellä olisi jokin kuvottava lihansyöjäsairaus. En kuitenkaan ajatellut asiaa sen enempää, vaan jatkoin matkaani.

“Daniel! Aivan kuin en olisi nähnyt sinua iäisyyksiin! Tuntuu hyvältä nähdä sinut.” En ollut nähnyt häntä hetkeen noin onnellisena nähdessään minut.

“Minustakin on kiva nähdä sinut.”

Toin kaiken minulle kuuluvan sisälle ja suuntasin portaikkoon, jotta voisin asetella ne huoneeseen. Portaiden alapäässä oli huoneisto täysin erillään muusta. Siellä oli jääkaappi, liesi, olohuone, kylpyhuone sekä kaksi makuuhuonetta. Seiniä koristi kuvat äidistäni, kun hän oli nuori, kuin myös minun kuviani. Ne oli aseteltu vierekkäin pitkin käytävää, joka johti huoneeseeni, ja silmät tuntuivat seuraavan minua matkalla huoneeseeni.

Huoneeni oli melko vanha, sisältäen Viktoriaanisia maalauksia sekä yksityiskohtaisia, käsintehtyjä kalusteita. Siellä oli myös peili seinää vasten sängyn edessä, mikä kertoi siitä, että huone oli suunniteltu tytölle. Mekot kaapissa vahvistivat epäilykseni. Ikkunat oli kehystetty ilmavilla, valkoisilla verhoilla, jotka näyttivät säteilevän iltapäivällä auringon ollessa kirkkaimmillaan. Ikkunaruudut ylettivät lattiasta kattoon. Sängynreunat oli koristeltu useilla käsintehdyillä yksityiskohdilla, ja siinä oli myös kattoon ylettävät pylväät jokaisessa nurkassa.

Katsoin ikkunasta takapihalle ihmetellen, kuinka kaunista siellä oli. Päätin mennä katselemaan ympärilleni, koska siitä oli jo aikaa, kun olin viimeksi siellä ollut. Siellä oli kanukkapuita ja kiviaskelmia, jotka johtivat satamaan. Siellä oli venevaja, joka jatkui sataman toiseen päähän. Se oli melko rappeutunut ja kattoremontin tarpeessa, mutta näytti ajavan asiansa. Satama itsessään ulottui hieman alle kymmenen metrin päähän rannasta, ja siellä oli pieni vene ankkuroituna.

Sinä iltana menin aikaisin pehkuihin, sillä halusin saada varaslähdön viikonloppuun ja olin uupunut tavaroiden purkamisesta. Muutamia tunteja myöhemmin heräsin huoneeseeni purkautuvaan säihkyvään valoon, joka kimposi seinistä kasvoilleni näytellen varjotanssin. Ikkuna oli avoinna ja verhot liehuivat lyhyiden tuulenpuuskien kulkiessa sen läpi. Ennen kuin ehdin sulkemaan ikkunan, havaitsin siluetin sataman reunalla. Tuijotin sitä loputtomalta tuntuvan ajan. Olin jässä, aivan kuin olisin katsonut muinaisen Kreikan Gorgonin silmiin. Viimeinkin siluetti kaatui takaperin veteen. Kiirehdin paniikissa takapihan ovesta, juoksin mäkeä alas, ja saavuin satamaan. Katselin reunalta alas siitä kohti, mistä hahmo oli pudonnut, eikä mistään suuresta veteen pudonneesta ollut mitään havaintoa. Hämmentyneenä ja epävarmana tapahtuneesta menin takaisin sänkyyn, myös hieman pelästyneenä.

Isoäitini oli hereillä yhtä aikaisin kuin minä, mutta minä en ollut nukkunut kovin hyvin "kohtaamisen" jälkeen. Päätin kertoa hänelle, mitä oli tapahtunut.

“Mummi, jotain outoa tapahtui viime yönä. Satamassa seisoi jokin hahmo. En tiedä, mitä se teki, mutta sain siitä väristyksiä. Sitten se tippui veteen, kiirehdin satamaan enkä nähnyt mitään. En pienintäkään alltoilua. Aivan kuin olisin menettämässä järkeni.”

“Oletko varma, ettei kuunvalo luonut illuusiota? Sen heijastus vedessä tekee joskus temppujaan” hän vastasi luottavaisesti. En edelleenkään ollut varma näkemästäni, mutta mummoni sanomassa oli järkeä, joten en enää ajatellut asiaa.

Sinä iltapäivänä päätin mennä uimaan järveen, koska oli lämmin, aurinkoinen päivä, enkä ollut uinut mummoni luona aikoihin. Vesi oli hieman hämärää, mutta vielä lämmintä ja houkuttelevaa. Kahlailin lähellä seinustaa miettien sitä, mitä näin siellä viime yönä.

Uin satamaa pitkin ja sukelsin pohjaan ottaen käsiini hiekkaa. Silloin kohtasin jotain, mitä kauhistuttavampaa en koskaan tulisi näkemään. Tyttö, jonka näin ennen saapumistani, seisoi pohjassa tuijottaen minun ohi synkistä syvyyksistä. Hänen keltainen kesämekkonsa oli kolhiintuneempi ja haalistuneempi kuin muistin. Hänen ihonsa näytti yhä saastuneelle, ja taisin ymmärtää, miksi. Hänen päänsä kääntyi hitaasti minua kohti paljastaen kauheuden todellisen ruumiillistuman. Vasen puoli hänen kasvoistaan oli totaalisen olematon lihan mädäntyessä pois paljastaen leukaluut. Hänellä ei ollut vasenta silmää. Katsoin kauhuissani, kun kolosta pursusi hitaasti matoja tuskasta kiemurrellen, veden vaatiessa niitä. Juuri kun hänen suunsa oli avautumassa, käännyin ja uin niin kovaa kuin kehoni salli vetäen vettä henkeen jokaisella vedolla. Onnistuin pääsemään pintaan ja menemään kuivalle maalle, ennen kuin kuntoni petti.

Minun täytyi kertoa jollekin. Minun täytyi kertoa mummolle, mitä näin, mutta en voi. Hän ei uskoisi minua. Olin kauhusta kankeana, mutta onnistuin raahatuumaan huoneeseeni. Menin kerälle ja hyperventiloin muutaman minuutin, kunnes rauhoituin ja nukahdin.

Nukuin muutaman tunnin ja heräsin ennen auringonlaskua. Ponnahdin ylös sängystä ja menin keittiöön, jossa mummoni oli. Minun täytyi kertoa hänelle senkin uhalla, ettei hän uskoisi minua.

“M-m-mummi…,” huusin hänelle levottomana. “Järvessä on ruumis. Siellä on TYTÖN RUUMIS SIELLÄ JÄRVESSÄ.” Aloin taas panikoida ja minusta tuli aivan lohduton. Mummoni säpsähti ja vaikutti aivan yhtä kauhistuneelta kuin minäkin.

“Voi luoja! Daniel, näytä se minulle!”

Johdatin hänet satamaan ja vastahakoisesti sukelsin sinne, missä olin tytön nähnyt.

En löytänyt mitään. Siellä ei vain ollut mitään.

Olinko taas vain kuvitellut? Olenko menettämässä järkeni? Ei, minä näin siellä ruumiin. Pelottavinta oli se, että hän vain seisoi siellä, eikä mikään pidätellyt häntä pohjassa.

“Ööö, mummi, en löydä sitä. Minä kuitenkin vannon, että täällä oli ruumis. Tässä ei ole mitään järkeä...” sanoin hänelle epäuskoisena.

Mummoni katsoi minua epäluuloisena. “Kultaseni, et voi vain sepittää tällaista tarinaa. Ruumis? Jos siellä oikeasti oli sellainen, se ei olisi kadonnut sieltä itsestään. Syytän tästä isääsi; kaikki ne vuodet, jotka hän sinua kiusasi, alkavat kostautua.”

Tämä on hullua. Se ruumis ei ollut mielikuvitukseni tuotetta. Ei varmasti.

Vietin loppupäivän olohuoneessani katsellen televisiota ja yrittäen unohtaa kamalan mielikuvan tytön silpoutuneesta ruumiista, joka katsoi minua syvyyksistä. Silloin tajusin jotain. Se siluetti, jonka näin yöllä satamassa. Se putosi veteen juuri siinä kohdin, jossa näin ruumiin. Se ei mitenkään voinut olla sattumaa. Se tyttö halusi minun löytävän hänet.

Sinä yönä uni ei tullut helposti, ja kun se tuli, se ei kestänyt kauaa. Heräsin taas verhojen liehumiseen ja nousin katsoakseni ikkunasta. Kuunvalo oli sinä yönä upea, ja se osui veteen kimmoten siitä valaisemaan koko rannan. Juuri silloin huomasin taas hahmon. Se seisoi metsikössä sataman vieressä ja taisi katsoa minuun.

Tuijotin varjoa odottaen sen tekevän jotain aivan kuin viimeksikin. Se ojensi kätensä hitaasti osoittaen yhden kanukkapuun juureen. Otin taskulampun aikeenani mennä tutkimaan kohdan, jota varjo osoitti.

Kun saavuin puun edustalle, siinä näytti olevan kohta, jota oli kaivettu hiljattain. Menin työkaluvarastoon ja hain lapion. Kuka tämän kuopan ikinä kaivoikaan, ei ollut tehnyt siitä syvää, koska 15 minuutissa löysin jotain.
Tutkiskelin multaa ja löysin hiustuppoja. Seurasin hiuksia, ja pian löysin pääkallon, joka ilmeisesti kuului lapselle. Kaaduin selälleni täristen voimakkaasti, haluten juosta pakoon. Jokin kuitenkin sai minut jäämään. Tiesin, etten nähnyt harhoja. Sitten toinen kysymys alkoi vaivata minua. Tämä pääkallo oli liian pieni kuuluakseen tytölle, jonka näin. Tämä... Tämä oli joku muu.

“Ai, löysit hänet.”

Ällistyneenä käännyin ympäri, ja näin mummoni kävelevän minua kohti suuri keittiöveitsi kädessään.

“Hän oli hankala lapsi. Hän ja hänen siskonsa jäivät kiinni yrittäessään varastaa minulta. KUKAAN EI VARASTA MINULTA!" hän kiljui.

Mummoni oli päästään vialla. Olin tuntenut hänet koko elämäni, enkä olisi ikinä uskonut, että hän pystyisi tekemään mitään tällaista.

Typeryksen tavoin annoin hänen saartaa minut sataman reunalle, josta ainoa suunta edetä olisi ollut vesi. Hän kyseli minulta samalla kun kävelin taaksepäin.

“Vastaa minulle.” Nyt hän oli rauhallinen psykoottisella, kieroutuneella tavalla.

“Kuinka tiesit? Kuinka tiesit, että siellä on ruumis? VASTAA MINULLE!” hän karjui minulle luonnottoman raivokkaasti.

“Tyttö kertoi... Tyttö keltaisessa kesämekossa...” Tässä vaiheessa kyynelehdin. Jos hän pystyi tappamaan kaksi lasta, hänen lapsenlapsensa olisi helppo nakki.

“Kuinka kehtaat pilkata minua? Kuka kertoi?!” Pelosta jähmettyneenä en voinut vastata.

“KUKA SE OLI, HYVÄNEN AIKA?!” Voima, jolla hän karjui minulle, kuuroutti korvani.

Sydämeni hakkasi, ja tiesin siluetin olevan se tyttö, mutta mummoni ei olisi uskonut sitä. Hänen olisi pitänyt nähdä tyttö, mikä ei loppujen lopuksi ollut täysi mahdottomuus, sillä tytön kauhistuttava ruumis alkoi kiivetä ylös vedestä mummoni takana.Osoitin tyttöä, mikä sai mummoni kääntymään.

Tyttö seisoi eleettömänä paikallaan. Hänen mekkonsa kimalteli kuunvalossa, ja mummo näki viimein rumiluksen, josta oli vastuussa.

“Mitä - mitä ihmettä, Daniel? Onko tämä taas yksi tempuistasi?!”

En sanonut mitään. En voinut olla tuijottamatta ruumista, joka lähestyi meitä. Tyttö nosti hitaasti päätään hymyillen ilkeästi. Toinen puoli hymystä oli mätänevää lihaa, toinen puol pelkkää luuta. Mummoni oli kuin halvaantunut. Hän vain seisoi paikallaan, ja hänen ilmeensä näytti siltä, kuin hän olisi katsonut itse Kuolemaa.

“M-m-mitä haluat minulta?” Mummoni onnistui mumisemaan nyyhkytykseltään.

Tyttö lopetti hymyilyn ja jätti sydämeeni ikuisen pelon mutistessaan hänelle.

“Koston.”

Tyttö syöksyi kohti mummoani, ja he molemmat putosivat järveen. Katsoin laidan yli veteen, enkä nähnyt mitään. Ei merkkejä kamppailusta, ei kuplia, ei aaltoakaan. Silloin korvat rikkova huuto kaikui jostain. Silloin päätin lähteä ja juoksin niin nopeasti kuin pystyin autolleni ja ajoin pois katsomatta perääni.

Poliisi tutki järveä tunteja seuraavana päivänä. Kerroin heille, että mummoni yritti tappaa minut sekä lapsen pääkallon sijainnin, mutta en kertonut siitä, mitä tapahtui mummon ja tytön välillä. Sanoin vain puolustaneeni itseäni, ja työntäneeni mummoni veteen. Kerroin kuitenkin, että mummoni oli murhannut myös tytön.

Lopulta yksi sukeltajista löysi jotain. He tulivat rantaan tytön ruumiin kanssa.

“Emme nähneet jälkeäkään mummostasi. Oletko varma, ettei hän tullut takaisin rantaan?” sukeltaja kysyi minulta.

Tytöllä oli edelleen se kamala hymy. Tällä kertaa se oli tarkoitettu minulle.

Vastasin sukeltajalle.

“Olen varma.”

Alkuperäinen tarina: The-Heretic