Uskokaa tai älkää; en itse tiedä, mitä ajattelisin tästä, joten en syytä sinua. Tämä on jo kustu.
Joten... Aloitin nettitreffailun reilu vuosi sitten.
Tässä ei ole mitään, mistä joku ei pitäisi, joten turha syytellä siitä, että tämä oli salaisuus, jota piilottelin perheeltäni ja ystäviltäni.
Tällaisen kuntoutuvan alkoholistin niin kuin minä, tuli miltei pakottaa itsensä treffailemaan. Olen kuluttanut reilun osan elämästäni haudatessani itseäni pulloon ja tunnen usein houkutusta juomista kohtaan. Joten, kun menen ulos, minulla täytyy olla omasta takaa erityisiä varotoimia, jotta minua ei houkuteltaisi baariin tai etten tapaisi ihmistä, joka olettaa, että tulisimme juomaan. Tämä on helpommin sanottu kuin tehty.
Hän laittoi minulle viestiä tammikuun 29. päivä tänä vuonna. Kaunis tyttö, jota ei uskoisi nettitreffailijaksi, tai jonka ei edes uskoisi etsivän seuraa. Olen oppinut, ettei ketään tulisi tuomita ulkonäkönsä perusteella, joten kohtelin häntä kuin ketä tahansa tyttöä, joka minulla sattui laittamaan viestiä; mikä ei yleensä ollut totuuden kertominen. Aloimme jutella pikaviestimissä keskenämme ja lopulta sain hänen puhelinnumeronsa. Lähettelimme tekstiviestejä ja kuvia, eräänä iltana puhuimme jopa Skype-puhelun.
Epäilin vahvasti, onko tällä tytöllä mitään tekemistä sen naisen kanssa, jonka kuvia hän oli minulle lähettänyt, koska, noh, en ole komein uros maan päällä, enkä yksinkertaisesti ymmärrä, miksi hän viestittelisi minulle. Olin niin kiusaantunut, että itse asiassa kerroin tästä hänelle, kun puhuimme ensi kertaa Skypessä. Hän kikatti ja sanoi, että olen varsin komea ja tarvitsisin itseluottamusta.
Tyttö sai minut tuntemaan samoin kuin ennen aikaa, jolloin alkoholismi otti elämäni haltuunsa ja ajoi pois perheeni sekä ystäväni.
Soitimme videopuhelun ja hän todella oli niin kaunis kuin kuvissa. Siinä keskustellessamme tulimme siihen tulokseen, että olisi aika tavata. Siinä vaiheessa elettiin helmikuuta. Hän asui keskellä osavaltiota noin kahden tunnin ajomatkan päässä ja vakuuttelin itselleni, että hän on kyllä vaivan arvoinen. Päivänä, jolloin sovimme näkevämme, astuin autooni noin kuudelta illalla töistä päästyäni.
Nainen pyysi minua ajamaan suoraan hänen pihaansa. Hänen luonaan söisimme päivällistä ja katsoisimme yhdessä elokuvaa. Yksikään nainen ei ollut ennen tehnyt minulle näin, ja todellakin olin odottanut sitä. Matkallani hänen luokseen jatkoin vain kummallisten näköisten rakennusten ohi yhä kauemmas ja kauemmas kohti maaseutua. En saanut selvää, mitä rakennuksissa luki, mutta jokaisessa niistä oli samanlainen merkki.
Muistin nähneeni sen merkin aiemmin; en vain millään saanut päähäni, missä. Kaiken lisäksi mieleni oli täynnä ajatuksia tulevasta illasta.
Siinä samalla, kun yhä jatkoin matkaani hänen asunnolleen, minun täytyi mennä muutamien valaisemattomien sivuteiden kautta. Näillä teillä ei myöskään ollut yhtään autoa minun lisäkseni, ja tienreunat olivat tiiviisti puiden ympäröimiä. Kuka tahansa, joka asuu USA:n eteläosissa, tietää, mistä puhun.
Kun saavuin hänen pihaansa, yllätyin siitä, miten hieno talo oli. Kaksi kerrosta, hyväkuntoinen talo, pihassa portti ja kirsikkana kakun päällä suuri tontti. Talo oli todella upea. Nainen tuli ulos ja tervehti minua. Hän oli henkeäsalpaavan kaunis. Astuimme sisään taloon ja sisällä oli yhtä hienoa kuin ulkopuolella ja minusta alkoi tuntua, että olin aivan väärässä paikassa tässä kartanoherran talossa.
Hän oli yksin kotona.
Ruoka oli valmista ja minä nälissäni.
Lounas oli tavallinen ateria jossa oli lihaa, perunaa ja kasviksia.
Liha oli hieman sitkeää, jopa riistamaista. Perunat olivat ylikypsiä ja pinaatti hapanta, mutta hällä väliä. Kyseessä on unelmieni nainen. Myöhemmin illalla elokuvan jälkeen hän kysyi, haluaisinko jäädä yöksi, ja päätin tietysti jäädä.
Sängyssä makoillessamme kysyimme toisiltamme loputtoman määrän kysymyksiä ja kerroin hänelle koko elämäntarinani, myös alkoholismista. Hän vain katsoi minua huolestuneesti aivan kuin voisi tuntea tuskani. Hän näytti fyysisesti pahoinvoivalta.
Hän alkoi kertoa minulle omaa tarinaansa ja tunsin ilmapiirin muutuvan synkästä tarinastani kivaan tarinaan onnellisesta perheestä. Tunsin hieman syyllisyyttä ikävästä tarinastani, mutta olin onnellinen siitä, että hänellä ei ollut ongelmia menneisyydessään.
Tai ainakin luulin niin.
Hänen isänsä oli armeijan eversti ja hänen äitinsä oli ollut koko elämänsä kotiäiti, joka katsoi hänen sekä hänen isosiskonsa perään. He muuttivat monta kertaa, kunnes hänen isänsä vihdoin sai everstin arvon ja he asettuivat aloilleen eläköitymiseen asti. Tämä tapahtui suunnilleen niihin aikoihin, kun hän täytti yhdeksän vuotta.
Tarina kuulosti uskottavalta, mutta olin kuulevinani muutoksen hänen äänensävyssään, kun hän alkoi kertoa kasvamisesta tässä kylässä. Aivan kuin hän olisi vältellyt jotain, eikä hän enää katsonut minua silmiin ja hän vain jatkoi tarinaansa
Päätin siis kysyä, millaiset välit hänellä oli isänsä kanssa. Hän loi minuun katseen, jota en sen kummemmin osaa kuvailla, vaan sanoisin mulkoiluksi. Hän kertoi minulle, ettei hänen isänsä ollut kuvioissa aina ja kävi joissain kokouksissa jopa eläkeaikoinaan ja otti niihin mukaansa hänen vanhemman siskonsa. Hän alkoi tulla mustasukkaiseksi heidän isä-tytär-suhteestaan ja itki aina äidilleen, miksei hänen isänsä rakastanut häntä tai ottanut häntä koskaan mukaan. Äiti oli aina sanonut vain yhden ja saman asian.
"He ovat suurissa aikuisten juhlissa ja pääset mukaan siskosi ikäisenä"
Hän kyseli aina siskoltaan juhlista, mutta sisko ei koskaan puhunut suoraan.
Vuosia kului ja siinä samalla, kun hän yhä kaipasi suhdetta isäänsä, hän tiesi, että lopulta heillekin vielä muodostuu side. Pian hänen 12-vuotissyntymäpäiviensä jälkeen hänelle kerrottiin, että hän pääsisi juhliin isänsä ja siskonsa kanssa.
Edeltävänä yönä hänen siskonsa oli kertonut, että hän ei välttämättä tulisi pitämään joistain asioista juhlissa ainakaan aluksi, mutta pian hän tulisi oppimaan hyväksymään asiat ja pitämään niistä.
Istuessani tässä kuunnellen häntä huomaan, että hänen silmänsä kostuvat ja alan vaivautua.
Hän jatkoi.
Kun he seuraavana iltana lähtivät hänen isänsä oli kertonut säännöt, jotka tulee ottaa huomioon:
Juhlista ei sitten koskaan puhuta.
Hänen ja hänen siskonsa tuli pitää silmillään sidettä koko matkan juhliin; sisko kertoi, että tämä oli aina osa sitä, eikä siitä tarvitsisi huolehtia.
Juhlissa hän ei myöskään saanut katsoa ketään aikuista silmiin, tai häntä rangaistaisiin ankarasti.
Hänestä alkoi tuntua siltä, ettei hän ehkä haluaisi mennä juhliin ollenkaan, mutta hänen isänsä kanssa ei ollut leikkimistä.
Tämän jälkeen hän keskeytti tarinan kertomisen ja katsoi minua suoraan silmiin hermostuneesti. Hän syöksyi sängyn poikki ja suuteli minua rajusti. Hän napitti puseronsa auki ja repi minulta paidan pois kiihkoissaan. En oikein ymmärtänyt, mitä oli tapahtumassa - vastahan hän kertoi tarinaa ja pian harrastimme seksiä.
Kun lopettelimme, hän kysyi, kuinka monen kanssa olin sitä tehnyt. Kerroin, että seitsemän, ja hän nauroi. Seuraavaksi kysyin häneltä, kuinka monen kanssa hän oli ollut ja nainen vastasi, etten edes halua tietää. Kysyin uudestaan ja hän alkoi itkemään. Minusta alkoi oikeasti tuntua siltä, että jotain oli vialla tässä tytössä. Hän yritti nyt jatkaa tarinaansa siitä, mihin hän jäi, mutta keskeytin hänet. Kysyin uudestaan "Kuinka monen?" ja hän katsoi minuun kyyneleet silmissään.
"Yli 200."
Meinasin tukehtua enkä löytänyt sanoja.
Hän pyysi minua pelastamaan hänet.
"Pyydän" hän aneli, "vie minut pois tästä talosta."
Nousin sängystä ja aloin pukea vaatteita päälleni samalla, kun hän kertoi, miten hänen isänsä vei hänet ja hänen siskonsa aina niihin juhliin raiskattavaksi isänsä "klubin" jäsenten toimesta joka ikinen viikko, eivätkä tytöt voineet asialle mitään. Hän oli yrittänyt kertoa äidilleen, poliisille ja opettajille, eikä kukaan koskaan uskonut, että hänen isänsä tekisi mitään tällaista.
Hänen äitinsä vei hänet psykiatrille ja hän vietti vuoden psykiatrisella osastolla, missä todettiin, että hän oli vain nähnyt painajaisia, koska hänellä oli alitajuinen pelko siitä, että hänen isänsä kuolisi sodassa. Nainen kertoi, että hän oli aivan toivoton.
Hänen siskonsa oli kadonnut mystisesti vähän yli kaksi vuotta sitten ja hän pelkäsi, että sama tulee vielä tapahtumaan hänelle.
Hän vain seisoi ja rukoili, että auttaisin häntä, mutta en osannut sanoa mitään. Minä vain menin autooni ja ajoin pois.
Näin hänen seisovan makuuhuoneen ikkunassa katsoen minua ja nyyhkyttäen hillittömästi. Voin yhä kuulla hänen avunhuutonsa.
Yritin ottaa häneen yhteyttä kuukauden kuluttua. Hänen puhelinnumeronsa oli poistettu käytöstä, hänen deittiprofiilinsa oltiin suljettu ja Skype-tunnukset poistettu.
En koskaan palannut hänen luokseen, mutta olen miettinyt sitä, uskoitte tai ettei, mutta mitä sanoisin?
Mitä voisin sanoa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti